Lapsen piirustus saattaa aikuisen silmissä näyttää aika yksinkertaiselta. Paperille on syntynyt muutama viiva, paljon värejä ja ehkä hahmo, jonka tunnistamiseen tarvitaan hieman mielikuvitusta. Sitten lapsi alkaa kertoa, mitä kuvassa tapahtuu, ja yhtäkkiä näemme sen aivan eri tavalla.

Se ei olekaan vain piirustus. Se on koti, jossa joku asuu, aurinko, joka paistaa juuri oikealla tavalla, tai eläin, joka ei ehkä meidän silmissämme näytä yhtään eläimeltä. Lapselle se on kuitenkin jotain, minkä hän on itse ajatellut, keksinyt ja tehnyt.

Ja juuri siksi sillä on väliä.

Me aikuiset olemme aika tottuneita arvioimaan lopputuloksia. Mietimme, onko jokin onnistunut, näyttääkö se hyvältä ja onko se tehty tarpeeksi hyvin. Lasten tekemisessä tärkeintä on usein aivan jokin muu. Lapsi ei välttämättä piirrä siksi, että lopputuloksen pitäisi näyttää joltain tietyltä. Hän piirtää, koska haluaa kokeilla, kertoa tai tehdä jotain omaa.

Ehkä juuri siinä on jotain, mistä voisimme aikuisinakin ottaa oppia.

Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, jotta sillä olisi merkitystä.

Lasten piirustuksissa tämä näkyy erityisen hyvin. Aurinko voi olla sininen, ihmisellä voi olla aivan liian monta sormea ja talon ovi voi löytyä paikasta, johon sitä ei ehkä rakennuspiirustuksessa ensimmäisenä sijoitettaisi. Lapsi ei yleensä pysähdy miettimään, ovatko nämä asiat oikein. Hän tekee niin kuin sillä hetkellä tuntuu hyvältä.

Luovuus ei tarvitse sääntöjä ollakseen arvokasta.

Se on kykyä kokeilla, nähdä asioita uudella tavalla ja ilmaista omaa ajattelua. Siksi lasten luovuudelle olisi tärkeää antaa tilaa myös silloin, kun tekemisellä ei ole mitään erityistä tavoitetta. Kaikesta ei tarvitse syntyä valmista tai onnistunutta lopputulosta. Joskus tärkeintä on juuri se, että saa kokeilla.

Lapsen tekemissä asioissa on myös jotain sellaista, joka liittyy aikaan ja muistoihin.

Lapsuus menee nopeasti, vaikka sitä eläessä päivät voivat tuntua pitkiltä. Piirustuksia kertyy kotiin vähän huomaamatta. Niitä löytyy jääkaapin ovesta, repun pohjalta, kansioista ja laatikoista. Osa unohtuu, osa säilyy vuosia. Sitten jonain päivänä vanhaa piirustusta katsoessa huomaa, miten paljon aikaa onkaan kulunut.

Piirustuksessa ei silloin ole kyse enää vain paperista ja väreistä. Siihen liittyy muisto siitä, kuka sen teki ja millainen maailma hänen ympärillään silloin oli.

Kun lapsen tekemä piirustus päätyy kortiksi, se saa vielä uuden elämän. Siitä voi tulla tervehdys isovanhemmalle, onnittelukortti kummille tai pieni muistaminen ystävälle. Samalla tavallinen piirustus muuttuu joksikin, jonka joku toinenkin haluaa säilyttää.

Mamain varainkeruukorteissa juuri tämä ajatus yhdistyy yhteisöllisyyteen. Lapsi saa tehdä jotain omaa ja perhe saa siitä persoonallisia kortteja, joita voi lähettää läheisille. Samalla koulu, päiväkoti, urheiluseura tai muu yhteisö voi kerätä varoja omaan toimintaansa. Mamain toimintamallissa lapsen piirustus ei siis jää vain paperille, vaan siitä voi syntyä jotain konkreettista ja hyvää myös muille.

Ehkä siinä onkin koko ajatuksen hienous. Yksi lapsen tekemä piirustus voi olla samaan aikaan luovuutta, muisto, tervehdys ja tapa tehdä jotain yhteisen hyvän eteen.

Siksi lasten tekemille asioille kannattaa antaa aikaa ja huomiota. Kun lapsi ojentaa piirustuksen, voimme pysähtyä hetkeksi sen äärelle ja kysyä, mitä siinä tapahtuu. Usein vasta lapsen kertomana ymmärrämme, mitä paperille on oikeastaan syntynyt. Ja samalla lapsi huomaa, että hänen ajatuksensa kiinnostavat ja hänen tekemällään on merkitystä.

Kaikkein arvokkainta ei aina ole se, miltä lopputulos näyttää. Joskus tärkeämpää on se, että joku sai mahdollisuuden tehdä jotain itse, kokeilla omaa tapaansa ja näyttää sen toiselle.

Lapsen tekemällä on väliä. Ei siksi, että sen pitäisi olla täydellistä, vaan juuri siksi, että se on hänen omaansa.